Pelastakaa sotamies Viskarilta

Piiitkään aikaan ei oo jaksannu kirjottaa. Ei oo ollu fiilareita. Jos nyt jotai sit.

Viimeisen kirjoituksen jälkeen meillä oli seuraavalla viikolla leiri. Oltiin lupailtu makeita juttuja ja olihan niitä, päästiin tekee ihan oman alan juttuja. Ensin harjoiteltiin ihan Santiksessa, uutena asiana tulivat voimankäyttö, henkilön ja ajoneuvon tarkastaminen, henkilön kiinniotto, rakennuksen eristäminen jne. Meillä oli sekä etsintä, kiinniotto että puhtaasti tappamistehtäviä (kuulostaa aika kauhealle). "Puolustusvoimat, olette luvatta alueella, onko teillä kulkulupaa, olette kiinniotettu, pysykää paikoillanne, kääntykää ympäri kämmenet tänne päin peukalot alaspäin!". Spollet jatkaa tota litanniaa vielä viitisen minuuttia ja käy sellasta Dr. Phil tilaisuutta. Me varoitetaan yhden kerran ja sitten ammutaan :D "Pudottakaa aseenne tai ammun" -liian hidas, pum....

Käytiin Vallisaaressa veneellä harjoittelemassa kerrostalojen vyöryttämistä. Parhaamme me tehtiin, mutta apukouluttajat ja skapparit pyöritteli siellä päätään ja huokaili syvään.. Meidän kersantti teki vielä vänskälle jekun, joka oli kaikkien muiden mielestä hauskaa paitsi itse vänskän. Kessu oli virittäny vänskän repun vetskariin sellasen räjähtävän topin, joka siis räjähtää, kun siitä vedetään sellanen liuska irti. No vänskä avas reppunsa ja siihenhän se räjähti. Siellä ne sitten laiturilla sovitteli asiaa. Ääni ei kuulunut, mutta eleistä näki, että aika tiukkaa keskustelua käytiin. Lopulta päästiin ihan Stadiin akettamaan. Mentiin veneillä Hakaniemen rantaan ihan siihen mun kodin alle. Siitä käveltiin Krunaan ja otettiin siellä rakennus haltuun ja poistettiin sieltä kulkuluvattomat alikit. Sitten harjoiteltiin rakennetulla alueella liikkumista ja edettiin Kauppatorille, josta pasit vei meidät takaisin Santikseen. Meidän piti päästä myös Myyrmanniin akettamaan, ilmeisesti sinne parkkihalliin tms, mutta se peruuntui. Leirin ideana ei ollut enää harjoitella majoittumista, joten tarkoitus oli nukkua vain ensimmäinen yö teltoissa. Muut yöt nukuttiin sellaisilla harjoittelurakennuksilla eli niissä ei ole asutusta tms toimintaa vaan niihin voi harjoitella hyökkäämistä ja tarvittaessa majoittua lattioille. Viimeisenä iltana vänskä kuitenkin totesi, että eletään Radionniemessä kuin porsaat ja antoi 10 minuuttia pakata kamat ja siirtyä ulos. Sinne se oli sitten tuonut meille teltat, mutta me todettiin, että ei aleta mitään telttoja kasaamaan enää siinä vaiheessa ja pistettiin notskit pystyyn ja nukuttiin taivasalla tähtiä katsellen. Joo ei siinä varmaan olis ollu kylmä muuten, mutta kun meikäläisen makuupussi oli rikki, joten eihän siellä mikään lämmin ilma pysynyt.  Mutta kokemuksena ihan sinänsä mahtavaa!

Seuraava viikko oli kassuviikko. Meillä oli kouluttamisen peruskurssi eli harjoiteltiin opettamista. Istuttiin paljon luennoilla ja kuunneltiin. Sitten jokaisen piti pitää rasti vertaisille. Ake- ja spol-linja pitivät toisilleen niin että pääsi sitten oppimaan ja opettamaan jotain uutta. Itse sain rastin aiheeksi kvkk:n eli suomalaisvalmisteisen kevytkonekiväärin 7.62. Niin siis en ole koskaan tetsannut itse sen kanssa. Olen ampunut sillä tasan kerran aiemmin niin, että se on vyötetty valmiiksi. Upeaa. No ei siinä sitten, kevytasekäsikirja käteen ja lukemaan. Illalla menin vielä linjakaapille opiskelemaan itse sen purkamista ja kasaamista. Ajattelin, että kyllä tämä tästä. No ei se siitä. Rasti meni aivan vituilleen. Ei ollut mitään rutiinia aseen käsittelyyn, joten oli todella vaikeaa samaan aikaan kertoa ja tehdä itse. Yritä siinä sitten olla vakuuttava. Olin niin nöyryytetty ja lannistunut. Jouduin pitämään vielä samasta aiheesta toisen rastin, joka meni onneksi hiukan paremmin. Perjantaina lähdettiin taas metsään tetsaamaan pitkästä aikaa ja mulle iskettiin sitten se kvkk, kun olin antanut palautetta, että vaikeaa opettaa, kun ei itsekään osaa. Olipa mahtavaa, vyöllinen eli 100 patruunaa häviää tuosta vaan muutamaan sekuntiin. Selkeytti kyllä huomattavasti, kun pääsi itse tekemään.

En muista millä viikolla meillä oli cooper ja lihaskuntotestit, mutta yhtä kaikki, tulokset laskivat :( Cooper laski 30 metriä eli juoksin 2660. Toisaalta mulla on ollu vatsaongelmia nyt kuusi viikkoa, että sekin tietty voi vaikuttaa. Lihaskuntotestit eli vauhditon pituushyppy, punnerrukset ja vatsalihakset laski myös. Ei nyt merkittävästi, mutta kumminkin. Tässä sen näkee, mikä on tulos, kun ei pääse lenkille, kun on iltaan asti ohjelmaa. Ei taisteluvarustuksessa kulkeminen kehitä kuin niskaa ja selkää ja yleiskuntoa. Kyllähän se väsyttää, muttei lisää juoksukuntoa.

Seuraavalla viikolla oli taas leiri. Tällä kertaa ampumaleiri eli meidän oli tarkoitus saada nukuttua ihan reilusti, joten nukuttiin kassulla. Harjoiteltiin ihan meidän oman alan juttuja, mutta ammuttiin nyt kovilla. Maalitauluina oli nousevia janttereita ja jastereita. Rakennuksissa oli sitten ilmapalloja. Meillä sujui varsin hyvin koko viikon ja saatiin kehuja, mutta yksi töhö kyttä ampui irronnutta ilmapalloa 180 astetta väärään suuntaan, ilmeisesti paikkaan, jossa vänrikki oli seisonut hetkeä aiemmin. Tuosta! Mut määrättiin ryhmänjohtajaksi, koska oon onnistunu välttää sitä niin pitkään. Meillä oli ensimmäistä kertaa tulenjohto ja kranaatinheittimet messissä. Tulenjohto antoi meille siis suojatulta, jonka turvin sain johtaa ryhmän hyökkäyksen usean rakennuksen läpi. Oli käytössä savut ja topit ja yksi flash bangia kuvaava pönttö. Vähän meinasin jäätyä, kun ei ole tuo johtaminen tullut rutiiniksi, mutta ei varsinaisesti mitään katastrofia. "Päätöksiä Viskari, ratkaisuja, pitää edetä, ei saa jäätyä!" Hyvin ne pojat mua kyllä totteli, välillä on ollu vähän kaikenlaista, mutta nyt ne oli aivan loistavia.

Meillä oli tuolla viikolla everstin esitys yritysjohtajille, jossa meidän duuni oli esitellä kaupunkijääkäriryhmän tulenvoimaa. Meillä oli esittelevä ryhmä ja varsinaisesti ampuva ryhmä. Itse olin esittelevässä ryhmässä. Mulla oli acog:lla varustettu tarkkuuskivääri. Vaikken päässy esityksessä ampuu, pääsin onneks ampuu samana päivänä tehdyn hyökkäyksen tolla. Upeaa! Eversti anto meille tuosta hyvästä yövapaat :) Vähän jäi kaihertamaan, kun olisi ollut mahdollisuus päästä ampumaan kova apilas eli raskaskevytkertasinko, mutta ei osunu tuuri kohdalleen. Ehkä vielä tulevaisuudessa pääsis. Apilas on siis sellane suuri putki (1,5m x 30cm), joka asetetaan harteille ja sitten kun sillä ampuu sopivassa kulmassa niin kaikki selässä oleva tavara menee lyttyyn mm pakki. Tahtoo tahtoo!

Viime kirjoitus oli auk 2 alussa. Tällä viikolla meillä oli johtamisen peruskurssi, mutta myös aukin loppua enteilevä tutkinto 2. Mulle sattu vähän huonolla tuurilla päivystys juuri keskiviikoksi. Se tarkottais niiku sitä, et pääsen klo 00 nukkumaan. Meillä oli 00.30 herätys ja tutkinto alko. Onneks rouva ylil armahti mua ja pääsin 22 nukkumaan eli sain nukkuu pari tuntii. Tutkinto alko herätykseen ja oli 15 minuuttia aikaa olla pihalla taistelu- ja kenttävarustuksessa. Juostiin pari kertaa ihan periaatteen vuoksi Helsinkisimulaattoria ympäri ja sitten meidät lastattiin busseihin ja vietiin Pirkkolaan. Sieltä alko sitten ryhmittäin marssi. Varustuksena oli taisteluvarustus ja reput eli ehkä 40-45 kg. Pirkkolasta marssittiin sitten keskustaan ja siellä ees taas. En ole edes aivan varma missä kaikkialla käytiin, siinä oli niin nukuksissa ja nopeasti alkoi toi taakka painaa niskoja. Kädet meni tunnottomiks, kun hartioissa ei kierrä veri. Jossain vaiheessa olin vähän huolissani noista käsistä, mut tauoilla aina reppu pois selästä ja jalat ylös niin kyl se siitä. Marssittiin Kaivariin, josta lähtee merenalainen tunneli Suomenlinnaan, jos joku ei tienny (mä en ainakaan tienny). Mentiin sitten sitä pilkkopimeää tunnelia pitkin possujonossa aina edellisen repusta kiinni pitäen. Oli meillä taskulamppu, mutta oli määrätty valokuri :D Meidän ryhmään sattui huonolla tuurilla tai sitten "huonolla järjestetyllä tuurilla" kaikki kolme tyttöä. Ongelmat kärjistyi sitten tuolla tunnelissa, kun kaksi muuta ei meinanneet enää jaksaa. Lopulta tyttöjen varusteet piti antaa pojille kantoon, jotka urheasti kantoivat omien tavaroidensa lisäksi muidenkin. Suomenlinnassa olisi pitänyt olla vielä pikamarssi, mutta ei meidän ryhmän perä sitten enää pysynyt perässä. Olin ainut tyttö, joka kantoi kaikki omat tavaransa, kaikki muut neljä antoivat pojille kannettaviksi reput ja osa myös tetsarit ja lusut. Jäi tietysti harmittamaan, kun tultiin viimeisiksi marssissa ja saatiin huonot pisteet. Mutta minkäs mahtaa, ryhmätaitomarssin idea on, että ketään ei saa jättää jälkeen.

Marssi päättyi vesistönylitykseen. Kiitokset Iipolle siitä, että se vei mut sinne helvetillisen kylmään veteen 30 asteen pakkasilla laiturilla riisuen ja pukien! Ei tehnyt nimittäin yhtään pahaa. Hirveä narina ja valitus oli rannalla, mutta tuhat kertaa mieluummin tein vesistönylityksen kuin suojeluhälytyksen, jota meidän tutkinnossa ei perinteistä poiketen ollut. Kamat jätesäkkiin ja kouraan ja toiseen ase ja eikun alusvaatteisillaan veteen. Ei paha! Tulihan siinä myöhemmin sitten aivan helvetillisen kylmä. Mulla oli kaikki vaatteet päällä, kerrastopaita, poolo, nalle ja toppatakki ja olin aivan jäässä. Siis en voi kuvitella, miten selviän talvella, kun nyt oltiin kaikki ihan jäässä.

Ryhmäosuuden jälkeen alkoivat käytännön rastit, joilla testataan opetettujen asioiden hallintaa. Ensin oli johtamistaidon rastit, meidän piti johtaa toiminta kohdattaessa miinoitus, antaa ensiapua avohaavaan, poistaa vaarallinen henkilö rakennuksesta ja antaa hyökkäyskäsky ryhmälle. Lisäksi oli kouluttamistaidon rastit eli piti opettaa rynkyn purku ja koonti, opettaa toiminta, kun vihollinen avaa tulen rakennetulla alueella, opettaa huoneen vyörytys ja pitää esitelmä kaupunkijääkäriryhmästä. Meillä oli myös teoriakoe, mitä en kokenut hirveän vaikeaksi.

Tämän jälkeen oli kalustomarssia eli raahattiin tavaraa edes takaisin Helsinkisimulaattoria "eteläpäätyyn, pohjoispäätyyn, ulkokautta, portaiden kautta, aikaa 15!" Mukana oli itkolaatikoita, hiekkalaatikoita, auton ja traktorin renkaita, körkkilaatikoita, tukkeja, huoltolaatikoita. Kaikkea painavaa, painavimmat varmasti 100 kiloa ellei enemmänkin. Tätä tehtiin yökahteen asti. Sitten päästiin nukkumaan ja saatiin nukkua armolliset neljä tuntia. Tämä on siis oikeasti yllättävää, koska yleensä ei saada nukkua välttämättä yhtään. Aamulla käytännön koe jatkui ja suoritettiin lähiammunnat. Tämä on hiukan erikoista, sillä yleensä kovilla ei pääse ampumaan ellei ole nukkunut kuutta tuntia, mutta ilmeisesti vänskä otti riskin ja luotti meihin. Ajattelin, että helppo homma, oon hyvä lähiammunoissa. Vaan ei se väsyneenä ollutkaan helppoa. Olo oli ihan kuin olisi ryypännyt vähintään kaksi päivää, kuin olisi kauhea darra. Ammuin vain 17/20, joista yksi myöhässä eli 16. Tämä toteutettiin siis niin, että oli 2,5 sekuntia aikaa ampua tuplalaukaus 5 metristä, 3 sekuntia aikaa ampua tuplalaukaus 10 metristä, 20 sekuntia aikaa ampua tuplalaukaus 15 metristä (mukana lippaanvaihto) ja 6 sekuntia aikaa ampua yksi seisaalta, yksi polvelta. Tutkinto päättyi pikamarssiin lähiammuntaradalta takaisin aukille. Ja taas oltiin viimeisiä, hohhoijaa. Kärsivällisyys ei ole toinen nimeni...

Tutkinto oli helppo, koska ainakaan itse en voinut käyttää kaikkia voimiani, kun ryhmässä oli vielä heikkokuntoisempia. Ilmeisesti kuitenkin väsymys painoi päätä, koska päästyäni perjantaina kotiin, nukahdin iltakuuden jälkeen ja nukuin aamukahdeksaan :D Toisaalta olinhan nukkunu viimeisen 60 tunnin aikana vain 5-6 tuntia ja ollut koko ajan ulkona ja liikkeessä sekä syönyt huonosti (oltiin siismuonalla).

Tutkinto kuitenkin hyväksytysti läpi, pisteet näen tänään takaisin mennessä :)

Kävin muuten viime viikonloppuna yliopiston sitseillä katsomassa koulukavereita ja täytyy sanoa, että tämä 4,5kk inttiä sotkee pään aivan totaalisesti. Olin aluksi sitseillä aluksi aivan hukassa. Nimet unohtuneet. En muistanut, miten sitsit etenee. Miksi ihmiset puhuvat toistensa päälle. Kauhea meteli. Kukaan ei organisoi, hirveä ruuhka. Mistä näiden ihmisten kanssa jutellaan. Laulun sanat unohtuneet. Todella outoa. Tuntui, että se kaikki oli ihan vierasta ja outoa. Unohtunut. Onneksi muutama viinilasi ja shotti palautti mieleen, kuinka se homma taas menikään :D Yhtä kaikki, tuollainen sisäoppilaitosmainen ympäristö ja tiukat rutiinit sitovat hirveän tiukasti ja kaventavat toimintatapoja, mikä kuuluu asiaan. Intissä on oltava todella tiukat rutiinit, jotta tuhannet ihmiset pystyvät elämään samassa ympäristössä ja toisaalta tottelemisen on oltava taisteluiden varalta refleksinomaista. Oli aivan mahtavaa tavata koulukavereita, mutta oli vaikeaa löytää samaa aaltopituutta aluksi. Tuntui, että kukaan ei ymmärrä tai pysty näkemään mun arkea. Paitsi tietysti intin käyneet pojjaat, joiden kanssa olikin kiva jutella inttijuttuja.

Arttu kuittaa!

 P.S en tajuu, kuinka en oo mainostanu tätä aiemmi, mut siis sain korpraalin natsat jo aikoja sitten!

Kahden viikon gines takana. Vielä lomapuhuttelussa jännäsin, että pääsenkö ollenkaan lähtemään lomille vai lopettaako rouva yliluutnantti puhuttelunsa "ja seuraavat taistelijat jäävät viettämään Pekkaa tukikomppaniaan epäsotilaallisen käytöksen vuoksi..". Sini, nyt on taas sitä jännitystä, mitä kaipaisit! Nimittäin meillähän oli viime viikolla pidennetyt iltavapaat 18-00. Ensin aateltiin Alpin kanssa lähteä ihan vaan Laajasaloon pitsalle ja yhdelle (1) oluelle. No muu poppoo oli sitten lähdössä pikkulauantain kunniaksi Amarilloon, niinpä Alppen ja minäkin päätettiin suunnata sitten sinne, onhan tärkeää hoitaa sosiaalisia suhteita taistelutovereihin. No loput voi arvata. Olihan meillä nyt sentään lystiä. Sitten oli aika lähteä takaisin yksikköön, saatiin siis kyyti portille, mutta kuski ei tietenkään saanut jatkaa ilman varusmieskorttia portista sisään, joten piti jatkaa jalan. Mulla oli aivan törkeä pissahätä. Oli siis pakko käydä portin tienoilla pissalla. Menin puskaan pissalle ja kuvittelin olevani hyvässäkin piilossa. Niin todella, siis kuvittelin. Meillä alkoi olla jo hiukan hoppu yksikölle, joten pistettiin juoksuksi. Kunnes sata metriä portilta kassulle päin, erittäin lihava ja erittäin pelottava sotilaspoliisi pysäyttää meidän sotilaallisen pikkuhäröpallon ja käskee meidät riviin. Ja se spolle aloittaa suoraan kysymyksellä "kuka teistä on se, joka kävi äsken kusella portilla?!". Joku pojista sitten vastasi siinä aralla äänellä "herra ylikersantti, ei kukaan ole käynyt". "MINÄ EN OLE MIKÄÄN YLIKERSANTTI, OLEN VÄÄPELI!!" Sitten se ottaa radiopuhelimen ja ottaa yhteyttä portin spolleille ja siinä meidän kuullen kysyy, että eikös joku käynyt äsken kusella portilla ja pojjaat vastaa sieltä sitten, että kyllä Viskari kävi kusella juuri äsken. Just joo, mistä ne taas tietää mun nimen, ite en ollu niitä nähny koskaa aiemmin. Hienoo olla nainen intissä, kun kaikki tietää sun naaman ja sun nimen. Nojoo, sitten se vääpeli katsoo meitä ja kysyy, kuka teistä on Viskari. Meikäläinen nostaa sitten kätensä ja myöntää vääpelille olevansa Viskari. Siinä tuli sitten pienet nuhtelut, ajattelin, että homma oli sillä selvä. Juostiin sitten äkkiä takaisin yksikölle, jossa oltiin kolmea vaille puolen yön paikalla. Meikäläinen seisoi niin sivistyneesti jonossa ja ilmottautui takaisin yksikköön, että en joutunut edes millekään humalassa tulleiden listalle. Kaikki hyvin, otetaan opiksi virheistä, tällä kertaa päästiin pälkähästä. KUNNES. Aamulla menen aamupesulle yksikössä ja eikö ne perkeleen portin spollet ole sitten kertomassa koko jutun siellä yksikössä.

23 esitutkintaa. 23! Pelkästään aukissa, yhdessä illassa. Niin ni auk oli ainut, jolla oli silloin pidennetyt iltavapaat. Ei ole enää :D Pidennettyjä iltavapaita ei ole enää auk2 aikana ollenkaan. Mutta syy ei ollut kyllä pelkästään meikäläisen. Panssarintorjunnan pojjaat oli oikein kunnostautuneet ja kusseet mm. sänkyyn, lattialle, oksennelleet jne. Meikäläinen vaan sattui käymään kusella valvontakameran alla. Kuvitelkaa ne spollejen ilmeet siellä valvontakopissa... No, jos ei tähän mennessä joku tiennyt, kuka on Viskari niin nyt ainakin tietää.

00 aikaan käytiin nukkumaan ja herätys oli sitten 5.15 ja aamulenkille ennen kuutta, ai että, herkkua :D Mutta kertaakaan en valittanut. Kyllä siinä sen verran jänskätti tuo kohtalo, että ihan hiljaa hölkkäsin siinä muiden mukana. Varsinaisesti ei ole kiellettyä ottaa olutta, mutta seuraavan päivänä ei saa mennä veksiin eli hakemaan vapautusta, toisin sanoen olustelu ei saa haitata palvelusta. No, kaikki olisi siis ihan hyvin, jos olisin vaan malttanut sen sata metriä pidätellä sitä pissaa ja käydä jossain piilossa sitten helpotuksella. Mutta kun ei. Nyt en tiedä, seuraako Esa ja sitten Pekka eli esitutkinta ja poistumiskielto.

Molemmat viikot oltiin kassulla ja oli varsin kevyet viikot. Ei juuri ollut muuta ohjelmaa viime viikolla kuin vapaavalintaista liikuntaa ja oppitunteja ja sulkeisia. Meikäläinen pääsi pitämään yhdet pitkät sulkeiset aiheesta muodonmuutokset. "Jonoon järjesty, kahteen jonoon järjesty, neljään riviin järjesty". Huh, kyllä oli vaikeaa. En osannut itsekään noita, niin vaikeaa oli muitakaan opettaa. Ihan kunnialla alikersantin neuvojen avulla siitä sitten selvittiin.

Sunnuntaina oli suunnistuskoe Laajasalossa. Ei mennyt ihan nappiin. 13 rastia ja mulla meni aikaa noin 2,5 tuntia. Ei sitä kyllä miksikään suunnistamiseksi voinut sanoa, kun kaikki palloiltiin samoilla rasteilla. Mutta olen kyllä ihan ylpeä, että olen oppinu käyttää kompassia ja osaan käyttää sitä ja karttaa yhdessä. Iippo, en oo aivan toivoton hei siis :D Ensimmäinen rasti sotki koko homman, sen ettimiseen meni 45 minuuttia. Mutta joo, rukkipaikat meni jo, että ei tuo vaikuta kuin loppupisteisiin. Kymmenen parasta saa tietysti valita johtajakauden yksikkönsä sitten tammikuussa, että olishan niistä pisteitä hyötyäkin. Maanantaina juostiin cooper, meikäläinen huononsi tulostaan 30 metriä :( Juoksin siis 2660. Toisaalta olin ollut kolme viikkoa ripulissa ja lonkat vaivasivat edelleen eikä aukissa ole juurikaan juostu, joten ei mikään ihme, ettei tulos parantunut. Kyllä se siitä! Tiistaina oli marssi. Marssi ei ollut pitkä, vain noin 8-10 km, mutta meillä oli kalustoa mukana. Apilas, kaksi kessiä, ovijuntta, taktiset tikkaat, murtosarja, kolme telamiinaa ja kranaattipistooli sekä kvkk. Jokaisella tietysti taisteluvarustus levyineen. Onneksi pojat oli kohteliaita herrasmiehiä ja sain kaikista vähiten meidän ryhmästä kannettavaa. Marssin loppupuolella kaivettiin tietysti makuupoterot ja tuli suojeluhälytys eli nasset vaan siellä pimeässä päälle, ei muuten nähnyt mitään, kun naamari huurustui.

Saatiin myös punapistetähtäimet rynkkyihin, hurraa jipppiii! Ja vielä suurempi riemu, saatiin taktiset hihnat, ei enää niitä paskoja nahkariepuja! Oon miettiny, et jos kuolisin sodassa, niin kuolisin A siihen, että se paska nahkaremmi jäis johonki kiinni enkä pääsis ampumaan tai sitten vaihtoehto B kuolisin siihen että mun liian iso, small-kokoinen kypärä tulee silmille enkä nää mitää, kun vihollinen pistää mut matalaks. Saatiin myös taktiset valot rynkkyihin. Nojoo. Oltiin suut messingillä ja ruuvailtiin vermeitä kiinni, kuin pikkulapset olis koonnu legoja. Niin olin happy happy joy joy, kunnes kokeilin ampuma-asentoa ja totesin, että rynkystä tuli sitten usemman kilon painavampi :D Ei ollut pitkään ase yläkuolema-asennossa, kun kädet täristen se vaan lörähti alas :D

Yhtä kaikki, tässä sitä ollaan nyt lomilla. Ensi viikolla lähdetään taas leirille. Aukin lopun, seuraavista seitsemästä viikosta neljä ollaan metsässä. Ensi viikon pitäisi kuulemma olla makea, näin alik kertoi, en tiedä huijasiko se. Mennään Santiksen ulkopuolelle akettamaan, jippii :)

Kaksi viikkoa sitten valitin sosiaalisia ongelmia. Nyt ne tuntuvat kuitenkin helpottaneen. Ei tässä bestiksiä olla kaikkien kanssa, mutta ymmärretään vähän paremmin kaikki toistemme huonoa huumorintajua ;D Hurttia huumoria ja kaikilla on kivempaa.

Viime viikolla en ehtinyt tai muistanut kirjoittaa, koska kirjoittaminen jää aina sunnuntaihin ja viime sunnuntaina oli darra..

Oltiin pari viikkoa sitten Syndalenissa, joka on ilmeisesti jossain tuolla Hangon lähellä.

Syndalen on siis viiden päivän ampumaleiri. Ei tarvinnut ryynätä, kuten Kiikalassa tai yleensä tetsatessa. Saatiin myös nukkua ihan kohtuullisen paljon, eikä yöllä lähtenyt teltat ajoon tai tullut hälytyksiä. Tämä ei ole sattumaa vaan ihan suunniteltu juttu, koska ammuttiin kuitenkin koko viikko kovia patruunoita, joten ei sovi olla ihan hirveän väsynyt. Tulenjohdolla lähti kyllä teltta ajoon keskellä yötä, mutta se oli ehkä ihan aiheellista, koska ne oli sammuttanu johtajateltan kaminan KAKSI kertaa :D Leirin aiheena oli edelleen puolustus ja hyökkäys. Ensin hyökättiin pari päivää tiettyä maastoon rajattua reittiä edeten ryhmäkoossa, joka tarkoittaa siis noin yhdeksää henkeä eli kolmea partioita. Reitille olimme maanantaina kaivaneet ammuttavia janttereita (tai jastereita, uudempi versio ilmeisesti) eli sellaisia peltisiä tauluja, joita ohjaillaan radio-ohjaimilla.  Ne nousevat pystyyn kuvaamaan vihollista ja saadessaan osuman jantteri kaatuu. Melko makeaa verrattuna aiempiin poskilaukauksiin "laukaus laukaus laukaus, sarja"! Ihme kyllä ei jouduttu pitämään levyjä hyökkäysammunnassa, mikä tuntuu minusta hiukan erikoiselle, koska hyökätessä kuitenkin juostaan ja ei ole aina ihan sanottua, että kaikki asettuvat asemiin samaan tasaan.

Sen sijaan puolustusammuntoihin jouduttiin laittamaan levyt lusuihin, mikä oli minusta hiukan nurinkurista, koska oltiin tietysti poteroissa. Edelleen ammuttiin janttereita, jotka siis oli kaivettu maastoon niin, että ne näyttivät etenevän kohti ryhmän poteropesäkettä.  Meillä oli myös asekäsittelyammuntoja eli opeteltiin ampumaan kesseillä ja apilaksilla, mutta ei kyllä päästy ampumaan aidoilla. Vaan niillä harjoitusversioilla, joihin tulee pieni luoti sisälle. Olen kuitenkin hiukan ylpeä, koska kessillä osuin maaliin molemmilla yrityksillä ja apilaksella kahdella kolmesta (huom, oli poikia, jotka eivät osuneet kymmenellä yritykselläkään). Pääsin myös ekaa kertaa ampumaan kookoolla, joita meillä oli kaksi erilaista käytössä suomalainen kvkk ja venäläinen pkm. Olisi niillä aiemminkin päässyt ampumaan, mutta sitten olisi pitänyt kantaa ase itse paikalle ja tetsata sen kanssa, mitä olen hiukan vältellyt, koska ase painaa kaksi kertaa enemmän kuin rynkky ja muutenkin on välillä vaikeaa pysyä perässä. Nyt päästiin kuitenkin harjoittelemaan ihan paikallaan puolustusammuntaa ja kyllä se oli mahtavaa :) Vajaa vyöllinen eli 90 patruunaa hävisi kyllä muutamaan sekuntiin :D Mukana oli myös itko, mutta sillä ei voi ampua tuollaisessa ympäristössä, joten harjoituksen vuoksi siihen oli kytketty ihan vaan apuaseeksi rynkky -62. Tässä vaiheessa alkoi kyllä meikäläisellä jo into hiukan illasta laantua. Vettä oli kuitenkin taas tullut melkeinpä se kolme päivää. Joku mysteeri se on, kun aina sataa, kun ollaan leirillä.

Päästiin leirllä myös saunaan kerran. Melko choco :) Syndalenissa oli myös oma sotilaskoti, jossa ehdin käydä pari kertaa. Olin aivan tarkoituksella jättänyt herkut ostamatta leirille. Muilla oli pussitolkulla karkkia ja suklaapatukoita. Loppujen lopuksi ei siellä kyllä kestänyt olla ilman karkkia ja vedinkin sitten yhdessä illassa noin yhtäkkiä suklaapatukan, keksipaketin ja karkkipussin. Joo ei tarvi ihmetellä, mistä ne kilot kertyy...

Ammuttiin myös lähiammuntoja ensimmäistä kertaa kovilla patruunoilla eli siis noin etäisyydeltä 5-25 metriä. Kummasti jaksoi pitää rynkkyä ylävalmiusotteessa hiukan paremmin, kun pääsi ampumaan.

Valitettavasti Syndalenissa meidän joukkueen ongelmat kärjistyi entisestään. Ei oltu torstaihin mennessä ehditty kuin pariin aikatauluun ajoissa. Muuten oltiin aina myöhässä. Torstaina ja perjantaina meille pidettiin tiukka puhuttelu myöhästelystä ja niskoittelusta. Porukka ei vaan ala laittautua ajoissa. Sanotaan, että kaksi minuuttia aikaa ja osa etsii vielä kamojaan. Sitten kaikki myöhästyy, kun paria pitää odottaa. Ja meikäläistä vituttaa, kun sitten juostaan ne parin kilometrin siirtymismatkat ja en pysy kerta kaikkiaan perässä. En vaikka miten yritän. 3JK:ssa en koskaan tullut viimeisenä, ikinä. Olin aina kärjessä tai keskipaikkeilla. Nyt tahti alkaa olla niin kova, että pidetään Tarkkiksen kanssa aina perää. Jaloissa ei vaan riitä mitta ja kuntokaan ei ehkä ole ihan samalla tasolla kuin pojilla.

Tällä viikolla oltiin luojan kiitos taas kassulla ja uuten aiheena alkoi aketus eli asutuskeskustaistelu eli se meidän oma juttu. Aloitettiin ihan perusjutuilla eli miten kulma otetaan haltuun partiokoossa, miten rakennusta lähestytään, kuinka mennään sisään ja edettiin loppuviikolla ihan ryhmän etenemiseen ja vyöryttämiseen rakennuksessa. Oli lystiä! Tietää olevansa oikealla linjalla. Viikon rasitusaste oli arvioitu keskiraskaaksi, mutta kyllä se oli ihan raskasta touhua. Ake-linja piti koko viikon levyjä, mikä tarkoittaa, että selässä oli koko viisi päivää kolmekymmentä kiloa. Se päällä juostaan ja tietysti rakennuksessa liikutaan sellaisessa kyyryssä ampuma-asennossa. Jos mietit ottavasi kyykkäysasennon kolmenkymmenen kilon painot selässä ja ojentavasi kädet eteen kolme kiloa käsissäsi ja liikkuvasi tässä asennossa, saat ehkä oikeanlaisen käsityksen. Pojjaat nyt tietää, mistä puhun, mutta tätä blogia lukee varmaan lähinnä tytöt, joten välittääkseni kokemani tuskan on kai parasta hiukan kuvailla ;D Loppuviikosta saatiin paukkupatruunat käyttöön ja Helsinkisimulaattoriin oli asetettu vemppoja eli vapautustaistelijoita kuvaamaan vihollista. On muuten ihan uusi tunne, kun nurkan takana odottaa aseen piippu suoraan kohti itseä. Kyllä siinä sekunniksi jäätyi torstaina. Perjantaina ei enää jäätynyt ja taisin tiputtaa alikin :)

Perjantaina rykmentin komentaja eversti Jugi kävi julkistamassa ruk-valinnat ja eihän meikäläinen tietysti päässyt, ei mikään ylläri. Sellaisia poikia ei päässyt, joista olin aivan varma, että ovat lähdössä. Sinänsä vähän kurjaa, että rukkiin lähti ne fiksuimmat ja suorituskykyisimmät tyypit, joiden kanssa oli helpointa työskennellä (no oli siellä joku sellainenkin, jonka lähtö oli helpotus..). Jäljellä heikot ja huonokuntoiset luuserit ja sitten henkisesti hankalat pällit. Mä taidan olla molempia hmm..

Tällä viikolla meinasin hakea ensi kertaa vapautusta. Penikat eivät vaivaa ollenkaan, mutta kyllä tuo lusu levyineen ja tetsari alkaa viidessä päivässä painaa sen verran naisihmisen selkää, että polvia ja taipeita ja lonkkia särkee kyllä suoraan sanoen aivan helvetisti. Lisäksi me käytiin apinaradalla ja pelattiin jalkapalloa ja oli aamulenkit, joten jokaikinen lihas on aivan jumissa. Ohjelma jatkui koko viikon iltaan saakka eli ei ehtinyt venytellä, niin kyllä siinä alkaa heikompi kroppa prakaamaan. En kuitenkaan mennyt veksiin vaan olin sitkeästi mukana ja kokelas sanoikin olevansa ylpeä meistä, jotka eivät luovuttaneet. Itku oli kyllä pari kertaa silmässä eikä hymyilyttänyt, mutta voipahan olla ylpeä itsestään. Meidän joukkueesta oli jossakin vaiheessa ilmeisesti 15 rivissä. Siitä ei saa edes kahta ryhmää aikaiseksi. Ykkösjoukkueen vahvuus oli puolet suurempi. Yliluutnantti pitikin vemppaamisesta tai movettamisesta (motivaatiovemppa) puhuttelun ja sanoi olevansa huolissaan poissaoloista. Ilmeisesti kaikki eivät tule läpäisemään aukkia, jos poissaoloja on paljon. Tästä olen kyllä ihan samaa mieltä. Kyllä se vituttaa itteäkin katsella niitä samoja naamoja, jotka on aina leirillä vieressä seuraamassa eikä kanna mitään tai ole mukana missään, mutta sitten eivät joudu edes jäämään rästimään. Eikä mun mielestä yhden päivän rästilauantai ihan korvaa viiden päivän leiriä tai kolmen päivän valvomista tutkinnossa. Osa vemppaajista on tietysti oikeasti satuttanut itsensä tai kuumeisia, mutta osa vaan on selkeästi ymmärtänyt intin idean väärin. Ei intin kuulu olla kivaa. Intissä sattuu ja koskee ja se nyt vaan on niin.

Syndalenissa kärjistyneet ryhmäsosiaaliset ongelmat pahenivat tällä viikolla ja mut pyydettiin yliluutnantille kertomaan kohtaamistani ongelmista linjakaapinhoitajana. Edellisen viikon yliluutnantin puhuttelun jälkeen Tarkkis oli käynyt kertomassa oman näkemyksensä nimistä, jotka aiheuttavat ongelmia ja maininnut, että minulle on niskuroitu, jonka vuoksi siis minuakin haastateltiin. Rehellisesti kerroin, mitkä nimet aiheuttavat ongelmia. En kuitenkaan koskaan ollut ottanut nimiä, aikoja tai todistajia paperille, joten esitutkintoihin ei ryhdytty. Pojat vaan sai puhuttelut, jonka jälkeen mielestäni hommat on sujunu paljon paremmin. Ilmeisesti joukkueen pojat oli kuitenkin saaneet sen kuvan, että minä olin varta vasten käynyt kantelemassa heistä, joten oli nyt siis mun syy, että yliluutnantilla oli huono käsitys pojista. Tästä lähti sellainen koston kierre liikkeelle, että katsellaan vaan, kenelle niitä esitutkintoja sitten ensi viikolla jaetaan.

Aukkia on takana nyt kuusi viikkoa ja täytyy sanoa, että nämä ovat paskimmat kuusi viikkoa intistä. Ei fyysisesti, ei tehtävien vuoksi vaan sosiaalisten ongelmien vuoksi. Kyräilyä, vittuilua, kantelua, niskurointia, kiusaamista. Tavallaan ei halua ajan kuluvan, koska myös se alokkaiden saapuminen tammikuussa jännittää, mutta kyllä sitä jo nyt odottaa, että pääsisi tuosta joukkueesta takaisin 3JK:n tuttuun porukkaan. Toki oon saanu uusia kivoja kavereita, mutta muutama mukava ei auta, jos loppujen kanssa ei mene yhtään yksiin.

Ensi viikonloppu ollaan kiinni, joten ei tietoa, tuleeko silloin päivitystä.

Viime viikolla en ehtiny kirjoittaa, mutta ei kyllä tapahtunutkaan mitään kovin jännää. Meillä oli Kiikalan jälkeinen palautteluviikko kassulla, lähinnä paljon kuolettavan tylsiä oppitunteja ja aamulenkit.

Tämä viikko sen sijaan taas yksi sellainen, jota muistellaan sitten inttimiitingeissä kaljapäissään. Tällä viikolla oli ryhmänjohtajan tutkinto yksi. Tutkinto alkoi maanantain ja tiistain välisenä yönä kello 04.04. Meidät herätettiin hälytykseen ja kerrottiin, että aikaa pakata kenttävarustus on 20 minuuttia ja voimassa totaalinen valo- ja äänikuri. Osasin odottaa tätä, sen verran olin juttua kuullu alikeilta, joten olin pakannut vedenpitävään pussiin valmiiksi vaihtovaatteet ja muut releet, mitä nyt kenttävarustukseen kuuluu. Tetsarit, lusut ja kaikki reput oli pitänyt viedä täysin tyhjennettyinä yöksi käytävälle, jotta kukaan ei pakkaisi valmiiksi illalla. Oli mielenkiintoista kyllä yrittää pimeässä kasata taisteluvarustusta, mutta toisaalta se päällä on rämmitty kyllä yöllä niin paljon, että kaikki tavarat ja taskut tunnistaa käsikopelolla.

Seuraavaksi lähdettiin noin kahdenkymmenen kilometrin marssille. En saanut itselleni karttaa käsiin, joten reitti ei ole aivan tiedossa, mutta menimme ilmeisesti Herttoniemen, Itäkeskuksen, Marjaniemen, Vuosaaren ja Laajasalon perukoiden kautta takaisin Santahaminaan. Saimme siis kartan ja pisteen, johon tulisi edetä itse valittua reittiä ja pisteessä saimme taas uuden kohteen. Marssi tehtiin vain tetsari ja kypärä päässä ja rynkky kädessä, joten ei ollut rankkaa. Meidän aika oli 4 tuntia 45 minuuttia eli ei mitenkään kovin hyvä. Pst voitti yllättäen ja ne sai yhden ylimääräisen yövapaan siitä hyvästä sekä tietysti paremmat pisteet tutkintoon. Tämän jälkeen aloitettiin koko tutkinnon vittumaisin osuus eli kalustomarssi. Meitä oli ryhmässä vain kahdeksan, joten puolijoukkueteltan kamoja tuli aika paljon per naama kannettavaksi. Kilometri johonkin suuntaan ja telttapystyyn. Jaahas ei ehditty aikamääreeseen, teltta AJOON ja taas mentiin jonkin matkaa metsässä. Teltta kasaan ja kas vaan ei ehditty aikamääreeseen, teltta ajoon. En edes muista, kuinka monta kertaa tätä jatkettiin, mutta siinä oli monta liikaa. Koska välit eivät pysyneet marssiessa tarpeeksi lyhyinä, haettiin vauhtia aukin pihalta hakemalla isot reput selkään taisteluvarustuksen lisäksi. Ja sitten jatkettiin tuota samaa hommaa. Teltta kasaan. Asemiin. Kokoon. Asemiin. Kokoon. Ajoon. Ja taas marssittiin. Kokelas Ö muistuttaa tasaisin väliajoin siinä vieressä "muistakaa, koskaan ei ole liian myöhäistä luovuttaa". Voi vittu. Ase hakkasi pohkeisiin aivan kuvottavat mustelmat. Aivan siniset ja kokoluokkaa kissa. "Välit kiinni, välittömästi, välit kiinni, ei saa olla näin pitkiä välejä taistelijoiden välillä". Mihin katosi ne vaaditut viiden metrin välit, jotka aiemmin oli aivan ehdottomat epäsuoran tulen varalta...

Ruokaa saatiin välillä ja homma jatkui tällaisena iltaan asti. Sitten kaivettiin yöllä poterot. Meidän vuoro oli käydä tiedustelemassa 2.40 ja kun sieltä tultiin takaisin, tuli saman tien hälytys, joten nukkumaan ei ehditty ollenkaan.  Meidän tiedustelut meni aivan vituiksi. Ei jääty kiinni, mutta paljastuttiin, joten saatiin nolla pistettä. Oli muuten jänniä hetkiä, kun kokelaan taskulamppu lähestyy parin metrin päässä ja yrität hengittää mahdollisimman hiljaa. Juostiin karkuun, mutta kyllähän se liikettä näki. Sain taas taisteluhaavan. Siinä sissifiiliksessä luisuin kalliolta alas ja ei ollut hanskoja kädessä, kun piti kuvata paperille vihollisen majoitus, niin käteenhän siinä sitten tuli pikkunaarmu. Jäis nyt edes arpi niin olis, mistä kertoa.

Kaminaakaan ei muuten edes lämmitetty, kun ei siellä teltassa ehtinyt olla kuin pari minuuttia. Oli muuten helvetillisen kylmä yöllä. Aamulla marssiessa vaatteet oli vielä kastuneet sateessa, mikä ei tietysti auttanut asiaa. Ennen Kiikalaa alkanut ja hiukan jo helpottanut flunssa iski sitten megalomaanisena takaisin.

Keskiviikko oli sinänsä kevyempi, että päivä koostui rastiradasta, jossa testattiin opetettuja asioita. Rasteilla piti mm. johtaa panssaritorjuntatilanne sinkopartion johtajana, antaa hyökkäyskäsky, laittaa apilas (raskaskertasinko) ampumakuntoon, koota ilmatorjuntakonekivääri viiteen minuuttiin, koota konekiväärit eli kvkk ja pkm, koota ja testata yhteys sekä ottaa yhteyttä kahdella erilaisella radiopuhelimella aikaa viisi minuuttia (näytetty kerran edellisenä päivänä), johtaa panssarintorjuntatilanne ryhmänjohtajana, toimia suojeluhälytyksessä jne. Esimerkiksi itkoa ollaan koottu ainoastaan isossa ryhmässä eli en ole kertaakaan koonnut sitä itse. Nyt puhutaan siis sellaisesta kokonaisuudessaan sata kiloa painavasta aseesta, joten tuo viiden minuutin aikaraja oli aivan naurettava. En myöskään saanut radiopuhelinrastia suoritettua aikamääreessä. Osasin kyllä homman, mutta aika vaan loppui kesken. Eikä varmaan auttanut, että toisen radiopuhelimen akku oli rikki ja piti vaihtaa, mihin kului aikaa. Kaikista huonoiten meni konekiväärin koontirasti. Menin aivan lukkoon. Kahden eri mallin osat oli sekoitettu ja olin aivan pihalla. Tätä oli kyllä harjoiteltu, mutten missään vaiheessa ollut saanut hommaa sujumaan täysin kitkattomasti. Ja tässäkin juoksi siis aika koko ajan. Sain nolla pistettä. Rastien välillä ehdin jopa nukahtamaan hetkeksi. Sellaista koiran unta.

Toinen yö meni myös valvoessa. Meillä oli noin yhden aikaan yöllä teoriakoe. Aluksi mentiin auditorioon, jossa valot laitettiin kiinni, jotta porukka nukahtaisi. Yliluutnantti kuvasi siellä luokan edessä aivan saatanan pitkän vihollistilanteen kuvaksen. Niin hiljaisella äänellä, että en kuullut taakse edes kaikkia sanoja. Olisi varmaan ollut kiva istua siinä edessä, ykkösjoukkue kuuli varmaan hitusen paremmin. Sitten jaettiin koepaperit ja valot laitettiin päälle. Kokeessa piti vastata aluksi äskeistä kuvausta koskeviin kysymyksiin. Kysymyksiä oli myös puolustamisesta ja hyökkäyksestä, niitähän tässä on opeteltu. Koe meni itse asiassa mulla tosi hyvin. Sain linjan toiseksi parhaan tuloksen, joka taisi siis olla 4 tai 4,5 kautta 5. Kai sillä on jotain tekemistä asian kanssa, että on lukenut paljon ja kirjoittanut paljon ja yleensäkin oppinut oppimaan. Tämän jälkeen yö jatkui hälytyksillä toisensa perään, joten ei vaan päästy nukkumaan.

Aamulla pistettiin teltta kokoon ja siirryttiin aukin pihalle. Olin varmaan aika pihalla, koska en edes muista, mitä me tehtiin. Aamupäivällä päästiin jo sisälle ja käskettiin henkilökohtaista huoltoa. Ei siinä kukaan uskaltanut rentoutua. Oltiinhan me kuultu pikamarssista. Sellainen oli aiemmilla erillä ollut ja olisi aivan taatusti meilläkin. Olin juuri tullut suihkusta, kun kyseltiin vapaaehtoisia pikamarssille. Edellisellä viikolla sodessa yksi alikki kertoikin mulle tästä, joten osasin varautua. Ilmottauduin vapaaehtoiseksi, vaikkei tosiaan olisi yhtään jaksanut juosta. Kuusi minuuttia myöhemmin tuli kuulutus, että kaikki lähtevät pikamarssille. Vapaaehtoisena ilmottautuneet saivat viisi ylimääräistä pistettä :) Matka ei ollut pitkä, pari kilometria ehkä, mutta ei olisi millään jaksanut juosta. Lima rohisi kurkussa ja ajattelin, että tukehdun, kun ei saa henkeä. Marssin päätteeksi oli vesistönylitys, mutta avannossakin käyneelle se oli suorastaan ihanaa. Siis aivan ihanan virkistävää, viileää vettä. Vaatteet päällä mereen ja rynkky hartioille. Niin siis muilla se oli hartioilla, mulla se oli pään päällä. Muilla vesi oli tuohon rinnan alapuolelle tai vatsan kohdille, mulla se oli melkein kaulaan asti ja välillä piti vähän polskiakin, kun tuli äkkisyvää. Ja pojat huutaa takana vauhtia, nopeammin Viskari. Just joo. Sitten vaan kuumaan suihkuun ja tutkinto oli päättynyt :)

Tutkinto kesti tiistaista 0400 torstain iltapäivään. Noin 60 tunnin sisään mahtui riputellen tunnin verran unta. Voin kertoa, että intti parantaa unenlahjoja. Tutkinnon jälkeen olen nimittäin nukahtanut noin 15 sekunnissa. Ei tarvitse edes mennä pitkälleen. Riittää, että pysähtyy hetkeksi :D Kyllä mä siis tutkinnossakin nukahdin monta kertaa. Nukahdin mm. poteroon, kun ryhmänjohtaja antaa siinä mulle ryhmittymiskäskyä. Siinä mä katsoin Kuntua silmiin ja kuuntelin ja nyökyttelin, kunnes nukahdin. No ei kestänyt kuin sen muutaman sekunnin sitä unta....

Tutkinnon pisteet vaikuttavat siis ruk-paikkojen jakoon. Pisteet jaettiin rasteista, kirjallisesta kokeesta, poterosta, pikamarssista, 20km marssista ja tiedustelusta. Sain aika heikot käytännön kokeen pisteet, vain 2,25. Teoriakokeesta tuli se nelonen vai oliko neljä ja puoli.

Perjantaina saatiin hihaan kiväärimerkit hyväksytyn tutkinnon merkiksi. Ake-auk on siis kivääriauk. Ake-linjalla oli sinänsä kaikista raskain tutkinto, että muut sai nukkua usean tunnin per yö. Spolleilla tutkinto oli lähinnä koulutusta. Siellä ne venytteli ja harjoitteli lyömistä, kun meitä testattiin tai juoksutettiin painavat telttakamat selässä. Meillä oli koko ajan vähintään taisteluvarustus päällä, spolleilla näin kerran. Mitä miehiä? KIVÄÄRIMIEHIÄ!

Perjantai oli onneksi kevyt päivä, sillä olin aivan saatanallisen väsynyt ja kipeä joka paikasta. Huollettiin vaan kalusto ja pakattiin ensi viikon ampumaleiriä varten ja käytiin ampumassa kohdistukset, kun osalla porukasta oli vaihdettu kuuskakkoset ysivitosiin ja tähtäimet siis vituillaan. Sit kotiin :)

Kiikala done!

Lähettiin heti maanantaiaamuna sinne kuuluisaan Kiikalaan, Salon lähelle. "Onko teille kerrottu jo Kiikalasta?" Tämä oli nyt siis se leiri, josta kaikki alikit meitä pelotteli etukäteen. Kiikalassa on kuollut vanha yksityislentokoneiden lentokenttä, jonka ympäristössä auk pitää aina viiden päivän leirin. Kiikalassa sataa aina. Aina. Oli kevät tai syksy, sataa aina. Linnut lentävät väärin päin ja marjat syövät karhuja. Vesi sataa alhaalta ylös päin ihan vain sataakseen taas ylhäältä alas. Poteroissa asuu muumeja ja haamuja. Uskoo ken tahtoo! No okei, aina jotain tottakin. Yhtään muumia tai karhua ei nähty (ei kai valvottu tarpeeksi) eikä väärinpäin lentäviä lintuja, mutta ei niitä tavallisiakaan lintuja kyllä ollut. Nähtiin tasan yksi korppi. Aika karmivaa! Paikka, jossa mikään orgaaninen ei elä, paitsi kaksi kertaa vuodessa aliupseerioppilaat... Sateen osalta huhut pitivät paikkansa. Vettä tuli siis jokaikinen päivä. Kohtuullisen aavemainen paikka! Olin yöllä lähivartiossa ja kuun valossa paikka tosiaan vaikutti ihan aliupseerioppilaiden hautausmaalta. Tiedätteks, oppilaita mystisesti katoaa poteroiden syövereihin etuvartiovuoroissa. Tytöt ei koskaan palaa pissareissuiltaan jne... Ruokavarastot tyhjenevät ja oppilaisiin iskee mystinen sairaus (se on muuten gonahtaminen) :D

Leirin aiheena oli puolustus ja hyökkäys. Maanantaina kaivettiin poterot ja harjoiteltiin asemaanmenokäskyä ja puolustukseen ryhmittysmiskäskyä. Niille, jotka ei ole inttiä käyneet niin tyylinäyte "Taistelija Viskari, toimitte kärkipartiossa, tehtävänne on tuhota vihollinen tulialueellanne. Tulialueenne vasen raja x, oikea raja y. Avaatte tulen esimerkistäni tai kun vihollinen ylittää tulenavaustasan..." Tuolloin mä opin nukahtaan seisaalleen. Ryhmänjohtaja kierti ryhmää läpi antaen tuota ryhmittysmiskäskyä yksitellen jokaiselle ja mä olin viimeisenä. Nojasin kyynärpäillä siellä poterossani aseen tukipöydälle ja kypärällä rynkkyyn ja siihen mä nuokahdin sitten.

Kiikalan leiri on siis tunnettu siitä, että siellä ei nukuta ja sitten alkaa tulla noita karhuja teurastavia marjoja. Me kyllä saatiin nukkua ihan ok. Lähivartiovuorot pyöri kyllä tietysti joka yö, mutta yhtään etuvartiota ei jouduttu niissä poteroissa sitten pitämään. Ensimmäisenä iltana tuli toki hiljainen hälytys, mikä ei varsinaisesti mennyt aivan nappin, vimeisillä kesti 15 minuuttia päästä poteroihinsa... Voi kai verrata tilanteeseen, jossa ambulanssilla kestää 15 minuuttia lähteä liikkeelle....

Viimeisenä iltana, torstaina kokelaat tekivät meille källin. Koska yliluutnantin haastattelussa osa porukasta oli sanonut leirin olleen oletettua iisimpi, viimeisen yön kunniaksi sitten hiukan valvottaisiin. 22-07 pitäisi olla jokaisesta teltasta kaksi etuvartiossa poteroissa ja yksi lähivartiossa eli kipinää pitämässä. Meidän teltassa oli neljä rivissä olevaa taistelijaa, loput vemppoja, jotka eivät saa pitää taisteluvarustusta eli eivät ole käytössä. Voitte laskea, että jos kolme pitää olla koko ajan vuorossa ja teltassa on neljä taistelijaa niin ei paljoa nukuta. Meille jaettiin sitten sellaiset 6-7 tunnin vartiot :D Aikamme siinä kinasteltiin ja hyväksyttiin asia ja tehtiin vuorolista ja toimitettiin se johtajatelttaan. Kokelaan naurusta ei ollut tulla loppua, kun hän katsoi listaa ja aivan epäinhimillisiä vuoroja :D Juttu oli siis tornari eli tornihuhu ja tarkoituksena tehdä meille pilaa. Saimme nukkua, mutta aamulla kyllä tuli asemahälytys tuntia oletettua herätystä aiemmin, mutta aika kevyellähän päästiin. Jostain syystä kuitenkin mua väsytti koko ajan. Koko leirin ajan olin aivan uupunut ja jalat ei meinanneet liikkua tarpeeksi nopeaan. Aina, kun hetkeksi pääsi paikalleen, niin tuli heti uni. Kymmenen minuutin tauko riitti nukahtamiseen. Oon miettiny, että oisko joku vitamiinipuutos tai rautavaje, kun tuo ruoka on aivan onnettoman ravinneköyhää.

Leirin suurin haaste ei kuitenkaan ollut se, etteikö olisi saatu nukkua tai olisi jouduttu tekemään jotain fyysisesti ylitsepääsemätöntä. Rankkaa oli se, että satoi koko ajan. Vaatteet oli koko ajan litimärät, paleli jatkuvasti. Lepoaikaa ei myöskään ollut. Aikataulut oli niin kireät, että kyykylle ehti kunnolla vain yöllä omassa vartiovuorossaan. Leirin harjoitukset olivat kuolettavan tylsiä ja puuduttavia. Kiikalan lentokenttä on siis plus-merkin muotoinen. Kiitoratojen yli ei saa kävellä, vaan täytyy kiertää. Ja me kierrettiin. Me vittu saatana kierrettiin sitä vitun lentokenttää. Harjoiteltiin ryhmän liikkumista partioittain ja joukkueen liikkumismuotoja. Hyökättiin ja ryhmityttiin puolustukseen. Ryömittiin, kontattiin, syöksyttiin, juostiin ja käveltiin aivan loputtomasti. Aivan tajuttoman tylsää ja kyllähän se taisteluvarustus alkoi lopulta painaa märkänä. Tarkiainen ja Alppi jättivät harjoituksen kesken torstaina. Itselläkin painoi hartioita ja jalat tarpoi paikallaan ylämäessä, mutta jotenkin siitä sitten selvisi. Sosiaalinen jaksaminen oli myös koetuksella. Jokainen tuntuu unohtavan omassa ryhmänjohtajan vuorossaan, mitä se on olla johdettavana. Jokainen hoputtaa, vittuilee, huutaa ja vaatii mahdottomia, koska ei halua itselleen huonon johtajan mainetta tai paskaa niskaan alijohtajilta tai skappareilta. Ja sitten kun se oma ryhmänjohtajan vuoro loppuu, niin sitten siitä seuraavasta ryhmänjohtajasta naristaan, kun se toimii aivan samalla lailla kuin itse edellisenä päivänä toimi.

Ei ole helppoa olla nainen intissä. Menit minne vain, kiinnität huomiota. Ei ole sellaista hetkeä, etteikö joku seuraisi, mitä teet. Sain leirillä makkipakin tyhjennysnakin, koska johdin tilastoa rynkyn unohtamisesta. En unohtanut rynkkyäni kertaakaan. Jäin vain kiinni ilman asetta esimerkiksi tilanteessa, jossa olimme korjaamassa teltan kiiloja. Olin metrin päässä teltasta ja ase oli teltassa -Viskarille miinus. Muut olivat jättäneet kessejä ja konekivääreitä pihalle lojumaan moneksi tunniksi, jopa yöksi, mutta näille tapauksille ei sitten tehty mitään. Minä vain satuin jäämään siis kiinni useimmiten... Kyllä vitutti. Eihän siinä mitkään selittelyt auttaneet eikä kavereita viitsi vasikoida, mutta kyllä mä sanon että vittu soikoon, kyllä tuo on henkilökohtaista. Ei siinä sitten auttanut kuin ottaa makkipakki ja kantaa. Eikä se itse asiassa ollut niin paha rasti. Miinukset vaan ei tunnu kovin mukavalle, kun kuitenkin ilmoitin yliluutnantin haastattelussa halukkuuteni rukkiin ja alikkien ja kokelaiden miinuslistat vaikuttavat tietysti valintoihin.

Viikko oli intin pisin. Perjantai ei meinannut koittaa millään. No kyllä se sitten vihdoin tuli ja nyt on sekin painajainen sitten selvitetty. Lopultakin taisi olla niin, että ei se Kiikala ollut aiemmillakaan varusmiehillä sen rankempi, hommaan vain kuuluu kauhutarinoiden levittäminen. "Ai teillä oli noin kevyttä, ei meillä sillon! Meillä tuli hälytyksiä toisensa perään ja ei nukuttu ja juostiin sinne ja tänne ja plaaplaaplaa". Ainahan edellisellä saapumiserällä KAIKKI on ollut huonommin ja rankempaa kuin nykyisellä. Just joo.

Kauan on vierähtänyt sitten viime kirjoituksen! Viime kirjoituksessa sotilasarvo oli kohonnut kaartinjääkäriksi ja nyt taas päivitetään. Sitä ollaan tätä nykyä nimittäin aliupseerioppilas.

Suoritimme taistelijatutkinnon, jossa testattiin p-kaudella opetettujen asioiden hallintaa.  Sain tutkinnosta kiitettävän, hurraa! Yksi kuntoisuusloma tienattu! :)

Uaaah ampumaleiri, tämä on nyt sitä inttitarinoiden aateliaa! Yleensä p-kauden ampumaharjoitus toteutetaan kasarmilta käsin, mutta Santiksen ampumaradat oli varattu, joten mentiin Isosaareen. Ja tämä on nyt sitten se juttu, josta aina puhutaan, vielä kolmen kymmenen vuoden jälkeen, kun inttikavereita tulee lastenlasten kevätjuhlissa vastaan. Harjoituksessa pääsimme tekemään astetta jännempiä juttuja kuin aiemmin. Päästiin tetsaamaan kovat piipussa eli harjoittelimme puolustusta vihollisen hyökkäykseltä poteroissa. Ammuttiin sellaisiin nouseviin tauluihin. Päästiin ampumaan myös harjoituskevytkertasingoilla ja jopa osuin panssarivaunua kuvaavaan pressuun :) Lisäksi tehtiin taistelijaparihyökkäys kovilla patruunoilla. Eniten kädet kuitenkin täris, kun päästiin heittämään oikeat käsikranaatit! Siis voitteko kuvitella, että sellainen sohlo kuin minä, olen saanut käsiini OIKEAN 15 metrin säteellä tappavan vaarallisen esineen käsiini? Eikä kukaan edes kuollut. Ylikersantti oli koko ajan vieressä, mutta ite se käkri koottiin ja heitettiin :) Harjoitukset olivat mukavia, mutta jottei aivan iloksi muuttuisi, niin sittä vettä sitten tuli. Jos satutte muistamaan lehtiotsikot Stadin tulvivista kellareista ja kaduista, kovimmasta sateesta 30 vuoteen, niin minäkin muistan. Minä nimittäin nukuin teltassa silloin. Niin tai siis olisin nukkunut, ellei teltassa olisi ollut viisi senttiä vettä pohjalla ja ellei katosta olisi satanut enemmän vettä kuin mitä ulkona tuli. Jopa itse yliluutnantti sanoi säälivänsä meitä. Täytyy olla olosuhteet aivan jotain outoa, jotta skappari tuntee sääliä. No, ei tässä vielä kaikki. Viisinottelijat saapuivat kilpailemaan Santikseen, joten 3JK tietysti majoitti heidät ja me nukuttiin sitten vielä muutama yö teltoissa. Kyllä tuntui muuten oma punkka viikon lopuksi ihan kalleimman mallin tempurilta. Viikon ohjelman ja läpiviennin kuormitustasosta kertoo ehkä jotain se, että 3JK:sta neljä sotilasta pyörtyi viikon lopulla olleessa lipunnostotilaisuudessa, kun muiden yksiköiden riveissä ei vastaavaa tapahtunut lainkaan. Jotain osuutta voisi olla vaikkapa sillä, että meillä oli varsin nihkeä ja rajoitettu vesitäydennysmahdollisuus usean päivän ajan.

3 JKn kolmas joukkuehan ansaitsi everstin tarkastuksessa itselleen yhden yövapaan. No kuinkahan se sitten piti käyttää. Juuri niin, oikea vastaus. Eikun porukka kokoon ja yhdessä Helsingin Tigeriin, euron oluille. Jos olut maksaa yleensä viisi euroa ja nyt se maksaa euron, on aika selvää, että naisen käsitys säästämisestä sanoo, että nyt sitä pitää ostaa ja paljon, ikään kuin varastoon. Vähän sama kuin menisi alennusmyynteihin. Ei tarvitse mitään, mutta säästämisen vuoksi on ostettava, kun on halpaa. Nukuttiin sitten tunnin verran ja eikun aamuseiskaksi yksikköön. Ei ollut kukaan kyllä ajokuntoinen. Ei ollut varmaan vielä illallakaan. Tämänhän ylikersantti tietysti huomasi ja kas kummaa, jo alkoi silloiselle kaartinjääkäri Viskarille satelemaan kysymyksiä ryhmän etenemisestä erilaisissa muodoissa ja taistelijoiden rooleista. Joku piuha lienee poikki päässä hetkellisesti, sillä en kyennyt vastaamaan edes sellaiseen kysymykseen, jonka vastauksen ylikersantti oli sanonut 10 sekuntia aiemmin. Päivä ei ole koskaan ollut niin pitkä! Sitä ryhmän etenemistä piti tosiaan sitten harjoitella tuntitolkulla siellä saatanan Saharan hiekkadyyneillä, oma suu kun tuntui hiekkaisemmalta kuin itse Sahara. Naama lienee kohtuullisen kalpea, sillä alikersantti ilmeisesti tuntsi sääliä ja antoi käskyn täyttää kaartinjääkäri Viskarin juomapullon pikimitten. No ei sitä tarvinnut täyttää, kun olo oli niin heikko, ettei saanut vesipulloa nostettua huulille, että olisi saanut nestehukkaa korjattua. No taas yksi tarina muisteltavaksi tulevaisuuteen!

Vietin tänä vuonna syntymäpäivät kasarmilla, sain jopa aliupseerikurssille hakevana viedä muodon muonituskeskukselta takaisin yksikköön. Ja olihan se mahtavaa! Vasen vasen vasen :) Illalla sitten käytiin kebabilla ja ostamassa suklaata. Päivällä oli ATT-testi eli ampumatesti jälleen. Sain tulokseksi 8/12, mikä on varsin hyvä siihen nähden, että makuulta  ja seisaalta ammuttiin kääntyviin tauluihin ja vain polvelta sai ampua omaan tehtiin. Ei tullut kuitenkaan kuntsaria ja kultaista ampumamerkkiä :( Ei tullut muuten kuntsaria cooperistakaan. Halukkaat saivat tuon aiemmin selitetyn telttarumban jälkeen uusia cooperinsa ja minähän tietysti aliupseerikouluun haluavana halusin parantaa. Olosuhteet eivät olleet järin hyvät, kun oltiin viimeiset kolme yötä nukuttu huonosti teltassa. lihakset kipeinä, mutta tulos todella parani. Aiempi tulos oli 2500 ja nyt tulos 2690. Tyttöjen erinomaisen ja kuntoisuusloman raja on 2800 ja sehän sitten menee intin loppuun mennessä, tavoitetta kerrakseen, mutta myös ihan realistinen tavoite.

P-kauden lopulla elettiin jännittäviä aikoja ja tornareita vilisi käytävällä jos jonkinlaisia. P-kausi alkoi olla lopulla ja jatkokoulutuspaikkoja jaettiin. Muut ravasivat jatkohaastatteluissa ja minua ei pyydetty mihinkään. Olin laittanut hakukaavakkeeseen yksinkertaisesti haluavani aliupseerikurssille kiväärilinjalle eli asutuskeskustaistelijaksi. Vihdoin pisteet ja tulokset julkaistiin ja niin siinä tosiaan kävi, että kimpsut piti pakata ja muuttaa aliupseerikoululle. Nyt takana on viikko eloa aliupseerikoululla ja olo on aivan läpipuhkiväsynyt. Kolmannesta jääkärikomppaniasta tulleille koitti aivan eri kuri kuin aiemmin. Minkäänlaisia virheitä ei sallita. Kokelaat ja alikit vaikuttavat täysin huumorintajuttomilta natseilta. Oppituntia toisensa perään aamusta iltaan. Ei taukoja. Kyseessähän on siis koulu, joten siellä opiskellaan. Tänään, perjantaina 9.9 meillä oli kirjallinen koe ryhmän ja joukkueen puolustuksesta ja hyökkäyksestä ja taktisista merkeistä. Tänään oli myös marssi. Reitti oli varsin lyhyt, mutta sain yllätyksekseni huomata, että se mikä p-kaudella oli minulle helppoa, vaatiikin uudenlaista ponnistelua aukissa. Tahti oli niin kova edessä kulkevilla lähes kaksimetrisillä miehillä, että meidän tyttöjen olisi pitänyt juosta pysyäksemme perässä. "Perä jää" -perä ottaa kiinni. Niinpä niin, haasteita haluttiin ja nyt niitä on. Meillä aliupseerikoululla siis harjoitellaan johtamista. Meistä tulee alikersantteja, jotka johtavat ryhmiä tai kokelaita, jotka johtavat kokonaisia joukkueita (joukkue koostuu useammasta ryhmästä). Alikit ja kokelaat eivät siis enää pyöritä hommaa, vaan pelkästään valvovat. Me töhöt körrit olemme vuorollamme päälliköitä, johtajia ja vääpeleitä. Itse olin tällä viikolla vääpeli muutaman päivän. On aivan uudella tavalla henkisesti raskasta, kun ei ole (edes jollakin tavalla) asiansa osaavaa johtajaa. Oppilasjohtajat mokailevat ja häsäävä johtaen ensimmäistä kertaa kymmeniä ihmisiä. On hirveän vaikeaa olla huomauttelematta samanarvoiselle sotilaalle, kun omasta mielestään tietäisi välillä paremman tavan tehdä. Nyt osaa aivan eri tavalla arvostaa alikkeja, jotka pitivät meidät järjestyksessä.

Meillä oli yhden yön majohajo-leiri jälleen, tällä kertaa aukin malliin niin, että vedimme itse touhun läpi. Pystytimme puolijoukkueteltan kai noin kahdeksan kertaa. Saimme viimeisen version valmiiksi klo 23 jälkeen illalla. Oli täysin pilkkopimeää. Teltan kulmakepit olivat rikki, kiila hävisi, naamiointiverkko jäi puihin kiinni, kannatinoksat katkesivat yksi toisensa jälkeen. Tarkiainen, ensimmäisestä kertaa johtotehtävässä, veti hommaa kunniamaininnan arvoisesti, mutta olihan se aivan hirveää. Siis ihan järkyttävää. 3JK -poppoolla homma olisi varmaan sujunut säkkipimeällä, mutta meillä oli nyt ryhmässä spolleja, jotka eivät olleet eläissään nähneet naamiointiverkkoa tai osanneet sytyttää lyhtyä. NIin tosiaan, meidän molemmat lyhtymme olivat rikki. Ake-linjan leiriin kuului tosiaan teltanpystytyskilpailua, poteronkaivuuta ja asemarallia. Mitä tekivät spollet, laittoivat teltan kerran pystyyn ja kävivät nukkumaan. Kuka olikaan suklaa?

En voi tämän yhden viikon perusteella sanoa viihtyväni aukilla. Ainut edes kohtuullinen hetki oli tutustuminen suomalaiseen ja venäläiseen konekivääriin, joista ainakin suomalaisella pääsemme ampumaan. Olen alkanut varmistua omasta luontaisesta johtamiskyvyn puutteestani. Tunnen ahdistusta, kun asiat ovat epäjärjestyksessä. Meille huudetaan asioista, joihin emme ole syyllisiä. Tämä tulisi hyväksyä suu viivalla, mutta kyllä minulla kurtistuu kulmat selkeästä vittuilusta. Ehkä henkinen kasvu ja paineensietokyky kasvavat pikkuhiljaa huomaamatta? Miten pystyä olemaan tuntematta ärtymystä tilanteessa, jossa et ole saanut toimintaohjeita ja epäonnistuessa vittullaan? Me ei olla tämän ensimmäisen viikon aikana onnistuttu kertaakaan, missään. Niin siis jos alikeilta ja kokelailta kysytään. Olen pettynyt omaan itseeni. Lopulta ärtymys systeemiä kohtaan on todennäköisesti ärtymystä omaan itseeni, sen tajuamista, että ei pärjää niin hyvin kuin haluaisi. Ärtymys on epäonnistumista. Tyyni viileys kaikissa tilanteissa on johtajan ominaisuus.

Olen saanut aukissa ensimmäisen luottamustoimeni. Olen ake-linjan kakkosjoukkueen linjakaapinhoitaja. Eli kun leirillä hävitetään tavaraa, meikäiläinen on se, johon kohdistuu syyttävä sormi. Meikäinen on se, joka jää laskemaan tavaraa, kun muut painuvat syömään tai vapaa-ajalle... Toivottavasti luottamustehtävä poikii pointseja jatkoa ajatellen. Aliupseerikoulusta voi siiryä astetta haastavampaan koulutukseen, rukkiin. Realistisesti ajatellen rukkiin ei ole tällaisella keskivertonaisella mitään asiaa, mutta kunnianhimo on niin suuri, että tekisi mieli sanoa yrittävänsä sinnekin. Aina mahdollisimman pitkälle ja korkealle!

Tuntuu, että fiilikset ovat lähinnä negatiivisia. Olenko oikeassa paikassa? Eikö vapaaehtoisena tulleen naisen tulisi olla innoissaan kaikesta? En minä ainakaan ole. Tosin aktiivisuutta syövät kummasti aivan perkeleesti kipuilevat penikat. Aukissa alkaneet aamulenkit eivät hengästytä eivätkä käy lihaksiin, mutta asvaltilla juoksu saa melkein kyyneleet silmiin. Sunnuntaina ennen kassulle paluuta on edessä kahden tunnin kokovartalohieronta. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään rentouttava hieronta, vaan se säärilihaksen ja luun välinen kalvo ilmeisesti revitään välivalloin irti. Ja se sattuu kuulemma!

Negatiivisen ilmapiirin keskellä olen kuitenkin hirveän ylpeä, että pääsin aukkiin. Sain komppanian 10. parhaat pisteet, meitä oli siis noin 100. Sain siis 30 pistettä. Olen ylpeä siitä, että meillä on vaativa ja rankka henkinen ja fyysinen koulutus. Olen huomannut, että hakeudun yleensäkin sellaisiin tilanteisiin ja prosesseihin, jotka tuntuvat ikäville, mutta joista selvittyään tuntee itsensä hyväksi.

Viime viikkojen kiireestä kertoo ehkä jotain se, että blogia ei tosiaan pystynyt päivittämään kolmeen viikkoon. Tekstareihin vastaaminenkin vei useita päiviä. Viikonloppulomat tulevat kuitenkin olemaan melkein joka viikonloppu :)

Koska olen muuttanut vanhasta yksiköstä aukin yksikköön, posti kulkee nykyään seuraavasti

oppilas nimi

AuK/KaartJR

PL 6

00861 Helsinki

PS mulla on hirveä ikävä vanhaan yksikköön. Sunnuntaina käytiin Alpin kanssa istumassa iltavapailla puoli tuntia vanhan yksikön portailla fiilistelemässä, kyllä tuntui haikealle. Kahdessa kuukaudessa kiintyy ihmeesti joukkuekavereihin ja tupakavereihin, kun tekee yhdessä tuollaisia henkisesti ja fyysisesti rankkoja suorituksia.

Valaviikko diuuuuu!

Eilen 18.8 oli sotilasvala Senaatintorilla ja meistä kaikista töhöistä tuli kaartinjääkäreitä. Aamulla harjoiteltiin Santiksessa vielä koko poppoolla ja oli muuten mielenkiintoinen fiilis, kun tukikomppania alkoi vieressä veisata jotain virttä, jonka mukaankuulumisesta me ei tiedetty mitään eikä tietenkään osattu sanojakaan. Luutnantti hoilaa siellä edessä ja vilkuilee taakse vähän väliä, miksei kuulu mitään. No hiljeni se luutnanttikin kai, ei viittiny yksin laulaa. Hyvin linjattu sanoisinko.. Kaiken kaikkiaan vala meni kai ihan hyvin ja mentiin suunnilleen tahdissakin ja jopa löydettiin ohimarssissa se everstikin, jota piti tuijottaa "tappajailmeellä".

Koska jääkärirykmentti täytti 15 vuotta, bailut oli siellä keskustassa, yleensähän ne on ihan Santiksessa. Meitä oli ilmeisesti hiukan vajaa 20 bussilastillista ja pasit perässä vielä päälle. Voitte kuvitella, että saattoi pari ihmistä myöhästyä töistä, koska moottoritiet suljettiin ja Senaatintorin ympärillä ei paljon autot liikkunu. Meillä oli poliisisaattue ja kaikki! Oltiin kyllä vähän tärkeinä :) Oli muuten jännä tunne mennä bussiin rynnäkkökiväärin kanssa, täytyy sanoa, että jopa ensimmäinen kerta julkisessa liikennevälineessä aseen kanssa.

Keskiviikkona kävi rykmentin komentaja eversti Valkeajärvi tsekkaamassa mitä meidän 3 jääkärikomppania osaa ja hurraa hurraa hip, meidän paljon parjattu 3. joukkue voitti ja me saadaan ylimääräinen yövapaa! Tarkastuksen kohteena oli siis tahtimarssi, marssilaulu, sulkeisjuttuja (asento, lepo, siirtymiset, järjestyminen, aseotteet..) ja tupa-, kaappi- ja siisteystarkastukset yksikössä. "Herra eversti, alokas Viskari, Mikkeli". Voin kertoa, että hiukan ääni värisi.. Vaikka hei, Jugi on rento mies!

Käytiin alkuviikolla ampumassa taas ja noniin eihän se menny muuta kun huonosti. Viimeeksi osuin 5/18 kääntyvissä tauluissa, nyt osuin sentään 7. Kokelas totesi kylmän viileästi "se on huono". Jotain mulla siinä menee pahasti pieleen, koska mua yleensä huomattavasti huonommin ampuvat vetää todella paljon parempia tuloksia. Tarviisin opetusta lisää, mutta ei ole ilmeisesti mahdollisuuksia ja testit on viikon päästä :(

Tällä viikolla on ollut hiukan huono fiilis intissä. Mieltä varjostaa hiukan nuo ammunnat, mutta myös sosiaaliset kynnykset. Yksi syy lähteä inttiin oli tavoite henkisestä kasvusta. Tarkoitus olisi oppia hiukan kärsivällisyyttä, itsehillintää ja paineensietokykyä sekä korottaa ärtymiskynnystä. Tällä viikolla on tuntunut oikein erityisesti, että niitä pitäs kehittää. Mä tunnen kärsimättömyyttä tota systeemiä ja välillä myös muita ihmisiä kohtaan. Sitten, kun olen vielä paha suustani, annan helposti kiukkuisen vaikutelman, vaikken olisikaan ärtynyt. Mulle tuo intin kurinalaisuus sopii todella hyvin. Mä oikeesti jaksan tsekata ne lahkeet ja kaulukset joka kerta, kun lähdetään pihalle. Sitten, kun muut ihmiset ei viitsi tehdä sitä, mä sanon siitä. Tavallaan se on kai hyväkin huomauttaa, mutta koska me ollaan samanarvoisia, me kaartinjääkärit, se ei tavallaan ole mun homma ja kaikki ei kestä (pyytämätöntä) palautetta samanarvoiselta. Lisäks oon huomannu, että miespuolisilta varusmiehiltä kestetään paljon paremmin kiroilua ja avautumista. Jos nainen on hiukan terävänä, palaute on tyyliä "älä nyt oo noin vittuuntunut, älä nyt suutu, onko menkat jne". Toivottavasti sitä paljon puhuttua henkistä kasvua tapahtuu jossakin vaiheessa...

Muita negatiivisia fiiliksiä on herättänyt toisaalta haasteiden puute mutta toisaalta myös pettävä fysiikka. Meillä oli 15 kilometrin marssi. Mun mielestä jokaisen terveen ihmisen pitää jaksaa kävellä 15 kilometria. Meillä oli luotisuojaliivit ja tetsarit päällä sekä rynkyt ja ihan rehellisesti sanoen, ei tuntunut yhtään missään. Ihmettelin itsekin. Ei koskenut selkään, ei koskenut jalkoihin eikä todellakaan koskenut päähän. Sen sijaan meillä oli yksi varusmies, jonka vuoksi ei selvitty marssista tavoiteajassa, vaikka kyseisen henkilön tavarat annettiin muille kantoon. Mä haluan haasteita, itseni ylittämistä, tiukkoja paikkoja! Tuntuu, että niitä ei tarjota... Mä vaadin itseltäni paljon ja ilmeisesti mulla on vaikeuksia ymmärtää, että muut ei vaadi itseltään yhtä paljon. Tai empatiakykyä mun ilmeisesti pitäis sitte vaatia enemmän iteltäni. Motto on, että kaveria ei jätetä ja ryhmä on niin hidas kuin sen hitain jäsen on, mutta missä on se henkisesti ja fyysisesti rankka koulutus, josta puhutaan? Kai se on tulossa vielä? Mä todella odotan, että p-kausi päättyy ja meidät jaetaan omiin osoitteisiin. Tosin voi olla, että mullakin pettää paikat jossakin vaihessa, penikat on nimittäin juostessa todella kipeät. Mua ahdistaa, kun luen netistä ohjeita sen hoitoon. Jokainen hoito-ohje on ollut erilainen, mutta yksi yhteinen tekijä niissä on: pitkä ja ehdoton lepo. En mä voi levätä nyt! Mä haluan olla elämäni kunnossa nyt! Edelleen, jos tiedätte superhyvän lääkärin, fysioterapeutin, osteopaatin tai poppamiehen, ilmoittakaa! Maksoi, mitä maksoi, nää kintut on pakko saada kuntoon...

P-kausi päättyy ja taistelijatutkinto lähenee! Tällä viikolla alikersantit ja kokelaat piti meille taistelijatutkintoa muistuttavan testiradan. Rata koostuu rasteista, joista saa pisteitä ja näillä pisteillä mm. valitaan jatkopaikat. Rasteja ovat mm. toiminta vihollisen suorassa tulessa, rynkyn kenttähuolto, lippaan vaihto, suojaushälytys, telamiinan asentaminen, käsikranaatti, tunnussanan käyttö, kevytkertasinkon toiminta ja cabc eli vuotavan taistelijakaverin auttaminen. Muut rastit meni läpi, mutta aseen kenttähuolto meni 10 sekuntia sallitun kolmen minuutin rajan yli.

Ensi viikon tiistai on ilmeisesti se päivä, kun saa vielä lähteä häntä koipien välissä kotiin. En ollu lähdössä! Viihdyn edelleen tosi hyvin, vaikka on ollut myös negatiivisia fiiliksiä. Ehkä mä oon vähän sellainen drama queen. Paljon ääntä tyhjästä, kaikki on ihan hyvin, mutta silti muka huonosti.

Tämä viikko oli kevyt. Ei tetsattu juuri lainkaan ja liikuntakoulutus alkoi. Maanantaina tein viimeisen lisäpalveluksen, hurraa olen siis vapaa nainen ja pääsen iltavapaille, kuten muutkin! Huh, itku meinas päästä, kun kokelas tuli sanomaan, että ylikersantti ei ole tyytyväinen työn tulokseen ja et saadaan Korven kanssa lisää lisäpalveluksia suoritettavaks. Onneks se oli vittuiluu.

Tällä viikolla oli mm. suunnistusta kompassin kanssa. En osannu yhtään käyttää kompassia, mutta nyt osaan mennä kompassin suunnan mukaan, jee! Koko viikko oli oikeastaan sateinen ja kasarmi oli kauttaaltaan täynnä laajoja 15cm syviä lätäköitä täynnä, "se on vain vettä, ei tarvitse kiertää, tahti SÄILYYY!" No niin, siis juuri ennen suunnistusta alko ihan hirveä rankkasade. Me laitettiin smurffit päälle eli sellainen puuvillalenkkiasu, reput selkään ja reppuihin sitten sadeasu. Siinä sitten seisottiin muodossa kentällä kaatosateessa, lenkkarit ui lätäkössä. Kun oltiin kaikki varmasti täysin märkiä, saatiin lupa laittaa sadeasut päälle. No ei niitä kukaan siinä vaiheessa viittiny enää laittaa päälle. Sit lähettiin suunnistamaan. Kun olin kiertäny kaikki rastit ja tulin maaliin, kokelas sano mulle "MITÄ Viskari, oletteko kiertäneet kaikki rastit? Kuinka TE voitte olla jo täällä?". Joo, kiitos luottamuksesta herra kokelas... ja itse asiassa tuohonkin aikaan mahtui yks moka, kun olin menny rastin ohi ja juoksin ees taas seuraavalla rastille ja taas takaisin.

Kävin myös ykkösjoukkueen urheilijapoikien kanssa lenkillä, hyvin pysyin tahdissa mukana, jopa kovempaa olis voinu mennä. Niin siis pojilla oli lusut (noin 10 kiloa) päällä ja mulla ei :D Tolleen tahti oli varsin hyvä kaikille. Toi oli sellanen kuntsarilenkki, 7km ja sen kun kiertää 15 kertaa, saa yhden kuntoisuusloman. Tällä viikolla alkoi tosiaan urheilukoulutus, pelattiin jalkapalloa ja säbää ja lenkkeiltiin ja pidettiin kuntopiiriä. Ja penikat on niin saatanan kipeät. Vinkkejä otetaan vastaan, kiitos tänne vaan.

Ensi viikon torstaina 18.8 on sotilasvala Senaatintorilla alkaen 11.50. Paikalle kannattaa tulla tosi aikasin, jos meinaa nähdä yhtään mitään. Paikalla on aivan takuulla muitakin kuin varusmiesten omaisia. Siellä siis alokasaika jää taakse ja musta tulee Kaartin jääkäri ja saan jopa alkaa käyttää niitä vihreitä lappuja, tyhjiä kumminkin. Komentaja on luvannut kuulemma köllin parhaiten ohimarssin suorittaneelle yksikölle. Ei oo vissiin tulossa kolmannelle jääkärikomppanialle, sen verran vituilleen menee vasen vasen vasen.... Meidän marssilaulu ei varsinaisesti imartele feministiä: "...ja te lapset ja vanhukset, ja te äidit ja morsiamet, niin kauan teil on suojattu lies, kun on pystyssä ykskin mies" Joo-o.

Torstaina pääsin juttelemaan yliluutnantin kanssa jatkosuunnitelmista. Totesin haluavani aivan ehdottomasti aliupseerikurssille. Siinä keskusteltiin jotain naisten pärjäämisestä intissä ja ylil totesi, että "niin no, yleensähän vapaaehtoisesti tulleilla tytöillä on tuolla pääkopassa hiukan enemmän kuin noilla pojilla". Olin niin paineissani, että unohdin sanoa, että haluan asutuskeskustaistelulinjalle. Tuntuu vähän haikealle, että meidät huipputupa ykkönen hajotetaan. Me kaikki halutaan kai melkeenpä eri paikkoihin, joten tuskin päädytään samaan mestaan.

En tiedä, kuinka tuon aukin kanssa käy. Tällä viikolla oli kääntyvien taulujen ammunnat, jotka meni aivan päin saatanaa. Ammuttiin myös R2 alkuun eli ne 10 laukausta makuultaan. Nekin meni huonosti. Miten voi tulos vaihdella niin paljon, että välillä ampuu yli 90 ja välillä vaan vähän päälle 80? Kääntyvät ammuttiin niin, että ensin ammuttiin kuusi laukausta niin, että taulu on esillä yhtä laukausta varten viisi sekuntia. Sitten ammuttiin kuusi laukausta kolmen sekunnin tauluihin. Viimeisenä oli viisi sekuntia esillä olevat taulut, joihin piti ehtiä ampua kaksi laukausta. Ja eihän ne mennyt. Ei tule lihasmuistista tuo ampuma-asento. Sain vaan viisi tauluun kahdeksastatoista, kyllä hävetti. ATT-testit on parin viikon päästä ja niissä ammutaan makuultaan vain kääntyviin tauluihin, loput ammutaan seisaaltaan tai polvelta.  Kääntyvissä erinomaisen raja on 17/18 tauluun. Voi vittu.

Välillä oon kyllä pulassa tuolla suuren suuni vuoksi. Joskus vois vaan olla hiljaa. Alikersantit yritti kivi-sakset-paperilla päättää, että viedäänkö ampumatukitukit kilometrin päähän vai jätetäänkö paikoilleen. No mä ehdotin sitten leikkisästi, että jätetään tähän, voitti kuka hyvänsä. "Viskarin pyynnöstä viemme nyt sitten nämä tukit tuonne kilometrin päähän." Tittidii! Oon kyl huomannu muutenki, että oon yksikön silmätikku. Ja ei, en kuvittele, muutkin on sanonu samaa. Jos kaikki pyörii, Viskari joutuu viimeiseks ruokajonossa. Kun kaikki huutaa vittusaatanaa, vaan Viskaria ojennetaan.

Tulkaa hei kattomaan mun valaa! Me luovutetaan aseet 14.30, jonka jälkeen sitten olen vapaa vapaa vapaa ja pitkä viikonloppu!

Alokas Viskarille saa laittaa fanipostia osoitteeseen

nimi

3JK/KaartJR

PL 6

00861 Helsinki

Tänään tapahtunutta:

"...syömme tänään järjestyksessä 3.joukkue, 2.joukkue, 1.joukkue, vempat, muu rykmentti ja viimeisenä alokas Viskari"

"herra alikersantti, alokas Viskari, voisinko tiedustella syytä ruokailujärjestykseen?"

"ei siinä sen kummempaa kuin että teillä oli hävytön varustus aiemmin ylikersantin nähden, pyöritte muodossa (kuten muutkin) ja minä halusin pitää hauskaa"

p.s. kuulun kolmanteen joukkueeseen